Lääkärit ilman rajoja suuntaa sinne, missä hätä on suurin

Lääkärit ilman rajoja on vuonna 1971 perustettu puolueeton lääketieteellinen humanitaarinen avustusjärjestö, joka auttaa sotien, konfliktien, maanjäristysten ja muiden katastrofien uhreja. Järjestö lähettää hoitohenkilökuntaa ja muita avustustyöntekijöitä alueille, joissa tarvitaan nopealla aikataululla apua. Lääkärit ilman rajoja toimii yli 60 maassa ja suunnittelee toiminnan laajentamista myös Suomeen. Järjestöllä on toimisto tai johtokeskus noin 30 maassa. Muilla Pohjoismailla on jo omat toimistonsa. Järjestön toiminta rahoitetaan suurimmaksi osin yksityisten lahjoittajien tuella.

Järjestön perustajana toimi ryhmä ranskalaisia lääkäreitä, joiden johtajana toimi ranskalainen poliitikko, lääkäri ja diplomaatti Bernard Kouchner. Järjestön perustamisen ydinajatus oli, että kaikkien ihmisten tulisi olla oikeutettuja lääketieteellisen hoitoon ja ihmisten tarpeet ylittävät kansainväliset rajat. Järjestön filosofiaan kuului myös se, että lääkärit kertovat avoimesta kohtaamastaan humanitaarisesta hädästä pyrkien kiihdyttämään muutosta. Vuonna 1977 Kouchner ja järjestö ajautuivat riitaan järjestön perusperiaatteita koskien. Erityisesti välejä hiersi témoignage-julkisuusperiaate. Kouchner jätti järjestön ja perusti uuden humanitaarisen avustusjärjestön Médecins du Monde (MdM), suomeksi Maailman lääkärit.

Lääkärit ilman rajoja työllistää noin 31 000 paikallista työntekijää ja 2 700 kansainvälistä työntekijää maailman ympäri. Avustuskohteita järjestöllä on yli 70 maassa. Tärkeimmät avustusprojektit sijaitsevat Etelä-Sudanissa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, Keski-Afrikan tasavallassa, Haitissa ja Sierra Leonessa. Projektien yhteydessä hoidetaan laajasti erilaisia vammoja, kuten sotavammoja, sekä sairauksia kuten evolaa, aidsia, koleraa ja tuberkuloosia. Lisäksi järjestön lääkärit hoitavat kohteissa aliravitsemusta, antavat rokotuksia ja terveysvalistusta. Järjestö sai vuonna 1999 Nobelin rauhanpalkinnon ja palkintorahat käytettiin lääketieteellisen Access-kampanjan perustamiseen. Kampanjan avulla pyritään parantamaan lääkkeiden saantia kaikkialla maailmassa.

Ruotsissa sairaanhoitajana työskentelevä Hanna Majanen on tehnyt avustamiskeikkoja Lääkärit ilman rajoja -järjestön kautta jo yhdeksän vuoden ajan. Hänen ensimmäinen avustuskohteensa oli Sudan. Tuolloin Majanen ei ollut koskaan aiemmin käynyt Afrikassa eikä tiennyt mitä odottaa. Hän oli tietoinen siitä, että asuinolot köyhässä maassa tulisivat olemaan karut, mutta yllättyi positiivisesti siitä, kuinka suuri apu pienilläkin teoilla saavutetaan. Vaikka järjestö valmentaakin lähtijöitä monipuolisesti kohdemaan olosuhteista, tulee todellisuus silti aina yllätyksenä. Sudanissa Majanen työskenteli paikallisessa sairaalassa lääkäreiden apuna. Majanen toteaa, että kollegoiden auttaminen on tärkeää myös henkisesti. Esim. ebolaa hoitavien lääkäreiden ja hoitajien työ on haastavaa ja raskasta ja paikallinen hoitohenkilökunta saa rohkeutta siitä, että jotkut haluavat tulla auttamaan. Potilaiden hoitamisen lisäksi avustustyöntekijät kouluttivat henkilökuntaa ja avasivat sairaalaan uusia osastoja. Majanen kertoo saavansa avustustyöstä paljon itsekin ja toteaa jääneensä auttamiseen koukkuun. Hänelle kotiinpaluu on toisinaan osoittautunut hankalammaksi kuin ääriolosuhteissa työskentely, sillä vasta kotona huomaa kuinka hyvin asiat itsellä ovat.

Turkulainen psykologi Minja Westerlund työskentelee Lääkärit ilman rajoja -järjestössä. Hän on ollut avustuskeikoilla mm. Turkissa, Papua-Uudessa-Guineassa ja Jordaniassa. Westerlund aloitti avustustyöt, sillä hän haluaa omalta osaltaan kehittää maailmaa oikeudenmukaisemmaksi. Hän toteaa, ettei yleensä pelkää työskentelyä kriisialueilla ja sanoo järjestöjen valmistavan lähtijöitä hyvin projekteja varten. Toisinaan pelottaa, kun lukee maailmalla sattuneista iskuista ja kriiseistä, mutta Westerlund sanoo järjestön toimivan ammattimaisesti myös kriisitilanteissa. Hän kertoo, että psykologina toimiminen maailman kriisialueilla on henkisesti raskasta, sillä ihmisillä on rajuja kokemuksia takanaan. Hän muistuttaa, että liikaa ei voi ottaa etäisyyttäkään, sillä silloin ei pysty samastumaan ihmisten tilanteeseen ja jää liian etäiseksi. Westerlund kertoo tiedostavansa, ettei työ ole täysin riskitöntä kun halutaan päästä lähelle niitä jotka tarvitsevat eniten apua. Hän toteaa, että riskien hyväksyminen on osa työtä ja jokainen projekti täytyy miettiä erikseen.